Samassa elämäntilanteessa olevassa (blogia kirjoittavassa) isosiskossa on se huono puoli, että samat aiheet kiertävät blogista toiseen... Tiinan viimeisin kirjoitus äideistä, isistä ja lapsista voisi olla aiheeltaan minun kirjoittamani. Paitsi, että minua ei harmita edes se kadonnut nukkekoti. Ehkä olemme Tiinan kanssa keskustelleet niin paljon kasvamisesta ja kasvukivuista, että mielipiteet ovat sulautuneet yhteiseksi massaksi. Ja onhan meillä ne yhteiset vanhemmat!

"Hyvä äiti ja isä" -teema on ponnahtanut esille monessa muussakin yhteydessä viime viikkoina ja kuukausina. Ystävien kanssa olemme keskustelleet välillä kiihkeästikin vauvojen pituudesta, painosta tai kasvusta yleensä. Viime viikolla totesimme yhdessä, ettei vauvan kasvusta saa tehdä onnistuneen äitiyden mittaria. Vauvan syöminen ja kasvaminen on ihan muista jutuista kiinni. Omaa onnistumistaan äitinä ei siis voi mitata vauvan jalkamakkaroiden paksuudella. Niinpä päätimme sanoutua irti kaikenlaisesta vauvojen vertailuista ja keskittyä toistemme tukemiseen. Meillä kaikilla kun on ihan erilaiset vauvat ja jokaisella omat ongelmat!

Kävimme eilen Vesan ja Elmon kanssa moikkaamassa ystäväpiirin nuorinta vauvatulokasta, yhtä niistä harvoista tytöistä. Oli mukava ilta, ainakin erilainen kuin ennen. Mietimmekin huvittuneina, miten puheenaiheet ovat pienessä ajassa muuttuneet vauva-aiheisiksi. Siinä me neljä kaverusta istuimme iltaa ja keskustelimme tyynesti vauvojen kakan koostumuksesta. Kotiin tullessa mietin ihaillen, kuinka tyynesti pikku-neidin vanhemmat vauvaansa hoitivat. Minä en muista Elmon ensimmäisistä viikoista kuin mielettömän hädän. Vauvan rytmiin heittäytymien ei ollutkaan (viiden minuutin aikatauluihin tottuneelle) ihan helposti tehty. Sen vuoksi minulla meni vaivaiset kolme kuukautta tajuta, ettei vauvaa voi ohjelmoida syömään tai nukkumaan. Elmo nukkuu tai syö sitten, kun taas seuraavan kerran siltä tuntuu. Ja äitin ja isän on se vaan hyväksyttävä, ilman vaihtoehtoja!