Luin aikoja sitten - varmaankin raskaana ollessani - vanhaa
Kaksplus-lehteä ja silmiini osui hyvä artikkeli. Se kertoi liian hyvistä
äideistä. En tosiaankaan epäillyt itse päätyväni sellaiseksi, mutta kiinnostuin
jutusta sen raflaavan otsikon vuoksi.
Äitiyden myötä olen törmännyt ilmeisesti välttämättömään tunteeseen,
syyllisyyteen tai jonkinlaiseen huonoon omaantuntoon. Kävin eilen jumpassa ja
nautin täysin simauksin siitä, että sain mennä oman pääni mukaan. Puhumattakaan
siitä, että sain tunnin ajan olla ihan omissa ajatuksissani. Olenkohan minä nyt
sitten huono äiti, kun nautin noin suunnattomasti omista menoista? Eikö
"täydelliselle äidille" riitä tila neljän seinän välissä vauva
seurana?
Tänään muistin aiemmin lukemani artikkelin ja kaivoin sen uudelleen esille. Nyt
sain jutusta aiempaa enemmän irti. Lukuhetken jälkeen en enää halunnutkaan
tavoitella täydellistä äitiyttä. Jutun kirjoittajan Katri Tapolan mukaan liian
hyvän äidin mielestä lapsen hoivaaminen on erityisen palkitsevaa. Hän haluaa
varjella lastaan kaikilta pettymyksiltä, eikä lapsi saa kokea milloinkaan
mielipahaa. Liian hyvä äiti ei jätä tilaa lapsen omille tunteille. Jos kaikki
on täydellistä, mitään ei voi korjata.
Artikkelissa pohditaan myös, milloin äiti on riittävän hyvä. Kyllin hyvä äiti on riittävästi lapselleen omistautunut, mutta
inhimillisesti epätäydellinen. Eläessään kyllin hyvän äidin kanssa lapsi oppii
kohtaamaan myös ristiriitoja ja pettymyksiä (pettymysten tuottamisessa on
toki rajansa). Samalla lapsi oppii tärkeän seikan elämästä: asiat ja tilanteet ovat
korjattavissa. Elämä on epätäydellistä, mutta siitäkin selvitään.
Ehkä asia on juuri niin kuin Katri Tapola artikkelissaan
kirjoittaa. Ihanneäiti on inhimillinen ja ihan tavallinen. Ja saattaa joskus jopa
kiukustua ja huutaa lapselleen. Tavallisella tavalla lapseensa omistautunut
äiti voi Tapolan mukaan tuntea jopa vihaa lastansa kohtaan. Äitien
negatiivisista tunteista onkin ollut viime aikoina puhetta mm.
imetystukilistalla. Minusta on hyvä, että joku uskaltaa sanoa ääneen, että
haluaisi yön pimeinä tunteina heittää lapsensa pihalle pakkaseen. Ja mikä
parasta, ei ole pahoista aikeistaan huolimatta uhkaustaan toteuttanut. Tunteet
ovat vain tunteita, eikä niitä pidä pelästyä. Teot ovat asia erikseen. Onneksi
en siis lähettänyt Elmoa postipakettina Afrikkaan, kuten eräänä unettomana yönä
mielessäni uhosin...
Suurin osa kiukustumispuuskista - ainakin minulla - on
seurausta omasta väsymyksestä. Toisaalta pelko oman lapsen satuttamisesta voi
olla myös kasvamista vanhemmuuteen ja vastuuseen. Sinä – olitpa sitten äiti tai
isä – olet vauvasi koko maailma, myös rättiväsyneenä. Siinäpä sitä on vastuuta
kerrakseen!
Yli kymmenen vuotta sitten eräs tuttavani väitti, että sisarestani Tiinasta
tulee isona hyvä (ei liian) äiti ja minusta hyvä pomo. Tiinasta tehty ennuste piti
paikkansa, mutta minusta ei ole vieläkään tullut pomoa, äiti vaan. Pomottelua
tunnustan joskus harrastavani. Toivottavasti kaiken sen pomotuksen keskellä
osaan olla äitinä ihanteellinen: ihan tavallinen. Loppujen lopuksi on terveellisempää
elää epätäydellistä elämää kuin tavoitella täydellistä vanhemmuutta.
perjantai, 27. tammikuu 2006
Kommentit