Luin aikoja sitten - varmaankin raskaana ollessani - vanhaa Kaksplus-lehteä ja silmiini osui hyvä artikkeli. Se kertoi liian hyvistä äideistä. En tosiaankaan epäillyt itse päätyväni sellaiseksi, mutta kiinnostuin jutusta sen raflaavan otsikon vuoksi.

Äitiyden myötä olen törmännyt ilmeisesti välttämättömään tunteeseen, syyllisyyteen tai jonkinlaiseen huonoon omaantuntoon. Kävin eilen jumpassa ja nautin täysin simauksin siitä, että sain mennä oman pääni mukaan. Puhumattakaan siitä, että sain tunnin ajan olla ihan omissa ajatuksissani. Olenkohan minä nyt sitten huono äiti, kun nautin noin suunnattomasti omista menoista? Eikö "täydelliselle äidille" riitä tila neljän seinän välissä vauva seurana?

Tänään muistin aiemmin lukemani artikkelin ja kaivoin sen uudelleen esille. Nyt sain jutusta aiempaa enemmän irti. Lukuhetken jälkeen en enää halunnutkaan tavoitella täydellistä äitiyttä. Jutun kirjoittajan Katri Tapolan mukaan liian hyvän äidin mielestä lapsen hoivaaminen on erityisen palkitsevaa. Hän haluaa varjella lastaan kaikilta pettymyksiltä, eikä lapsi saa kokea milloinkaan  mielipahaa. Liian hyvä äiti ei jätä tilaa lapsen omille tunteille. Jos kaikki on täydellistä, mitään ei voi korjata.

Artikkelissa pohditaan myös, milloin äiti on riittävän hyvä. Kyllin hyvä äiti on riittävästi lapselleen omistautunut, mutta inhimillisesti epätäydellinen. Eläessään kyllin hyvän äidin kanssa lapsi oppii kohtaamaan myös ristiriitoja ja pettymyksiä (pettymysten tuottamisessa on toki rajansa). Samalla lapsi oppii tärkeän seikan elämästä: asiat ja tilanteet ovat korjattavissa. Elämä on epätäydellistä, mutta siitäkin selvitään.

Ehkä asia on juuri niin kuin Katri Tapola artikkelissaan kirjoittaa. Ihanneäiti on inhimillinen ja ihan tavallinen. Ja saattaa joskus jopa kiukustua ja huutaa lapselleen. Tavallisella tavalla lapseensa omistautunut äiti voi Tapolan mukaan tuntea jopa vihaa lastansa kohtaan. Äitien negatiivisista tunteista onkin ollut viime aikoina puhetta mm. imetystukilistalla. Minusta on hyvä, että joku uskaltaa sanoa ääneen, että haluaisi yön pimeinä tunteina heittää lapsensa pihalle pakkaseen. Ja mikä parasta, ei ole pahoista aikeistaan huolimatta uhkaustaan toteuttanut. Tunteet ovat vain tunteita, eikä niitä pidä pelästyä. Teot ovat asia erikseen. Onneksi en siis lähettänyt Elmoa postipakettina Afrikkaan, kuten eräänä unettomana yönä mielessäni uhosin...

Suurin osa kiukustumispuuskista - ainakin minulla - on seurausta omasta väsymyksestä. Toisaalta pelko oman lapsen satuttamisesta voi olla myös kasvamista vanhemmuuteen ja vastuuseen. Sinä – olitpa sitten äiti tai isä – olet vauvasi koko maailma, myös rättiväsyneenä. Siinäpä sitä on vastuuta kerrakseen!

Yli kymmenen vuotta sitten eräs tuttavani väitti, että sisarestani Tiinasta tulee isona hyvä (ei liian) äiti  ja minusta hyvä pomo. Tiinasta tehty ennuste piti paikkansa, mutta minusta ei ole vieläkään tullut pomoa, äiti vaan. Pomottelua tunnustan joskus harrastavani. Toivottavasti kaiken sen pomotuksen keskellä osaan olla äitinä ihanteellinen: ihan tavallinen. Loppujen lopuksi on terveellisempää elää epätäydellistä elämää kuin tavoitella täydellistä vanhemmuutta.