Minun piti kirjoittaa jo uudenvuodenaattona kuluneesta vuodesta, mutten yllättäen ehtinytkään. Aattokiireet veivät minut totaalisesti mennessään. Vietin nimittäin ihanan päivän keittiössä. Oli nastaa tehdä ja kokeilla kaikkea mukavaa, melkein ilman keskeytyksiä. Mutta tässä ne ajatukseni kuluneesta nyt tulevat…

Viime vuosi 2005 oli ehdottomasti äärimmäisyyksien vuosi - isoja iloja, suuria suruja sekä paljon ennenkokemattomia asioita. Vuosi alkoi odottavissa tunnelmissa maalla Rautakorvessa, kun Elmo pötkötteli minun vatsassani. Silloin ei tosin ollut vielä tietoa, että pieniä siunautuisi lähipiiriin näin hurjalla tahdilla!

Isoa iloa seurasi suuri suru...
Helmikuussa jännitettiin Tiina-siskoni synnytystä. Ja tulihan se Sofia sieltä vihdoin ja viimein, pari viikkoa "jälkijunassa". Koko suku sai rauhassa ihmetellä ihanaa vauva-aikaa pari kuukautta, kunnes suru katkaisi kaiken. Vaari kuoli yllättäen Helsingissä tehdyn leikkauksen jälkeen hutikuun puolivälissä. Seuraavana viikonloppuna vietimme Sofian ristiäisiä aika apeissa tunnelmissa, vaikka iloitsimme tietysti kaikki pienestä prinsessasta. Vappuaattona olimme koko suku koolla vaarin hautajaisissa. Muutama päivä äitienpäivän jälkeen saimme taas suruviestin: nyt mummo oli jättänyt meidät. Mummo haudattiin toukokuun viimeisenä viikonloppuna Kouvolassa vaarin viereen. Samaan aikaa minä jäin äitiyslomalle, ja murehdin samalla sitä, etteivät vaari ja mummo kumpikaan ehtineet nähdä Elmoa. Elmo ja Sofia ovat varmaankin olleet ne suurimmat surunkarkoittajat, vaikkeivat vaaria ja mummoa tunteneetkaan. Muistan, miten vaarin kuoleman jälkeen ajoimme äitini kanssa Tiinalle Espooseen (Töölön sairaalasta) ja miten ihanaa oli nähdä Sofian heleä hymy. Tytöllä kun ei tietysti ollut (eikä varmaan ole vieläkään ;-) mitään käsitystä maailman murheista.

Elmon syntymästä…


Äitiysloman alussa en oikeasti tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hirvittävä epäusko ja pelko oli täyttänyt mieleni. Mietiskelin päivittäin "pimeitä" ajatuksia ja varsinkin yöllä peikkoja vilisi joka nurkassa. En oikein osannut kertoa peloistani kenellekään, en edes Vesalle. Viimeisinä raskausviikkoina nukuin yöllä tunnin-parin pätkissä. Myös Elmo - serkkunsa tapaan - antoi odotuttaa itseään kymmenen päivää lasketun ajan yli. Vihdoin ja viimein 20.7. lähdimme Vesan kanssa sairaalaan. Synnytys kesti yli 13 tuntia ja Elmo syntyi vasta seuraavana päivänä klo 11.35. Olin niin poikki urakasta, etten synnytyksen jälkeen välittänyt yhtään mistään. Toisaalta olin ihan varma, että Elmolla oli jotain hätänä. Poika kun ei itkenyt lainkaan. Kun Vesa hihkui riemusta ja huuteli minulle, että vauva on poika, totesin vain lakonisesti "ihan sama"! Onneksi tokenin siitä tokkurasta nopeasti ja pääsimme kotiinkin jo parin päivän päästä. Synnytyksen jälkeen taisin kokea jonkunasteisen masennuksen tai sitten se oli vaan pelkkää väsymystä ihan kaikkeen.

Äitiydestä…


Haastavinta ja rankinta äitiydessä on oman ajan kadotus. Minulle on aina ollut äärimmäisen tärkeää olla päivittäin hetken aikaa ihan omissa ajatuksissani. Heinäkuusta lähtien se aika kutistui minimiin. Ja minä tietysti ahdistuin. Nyt olen jo oppinut ottamaan aikani pienessäkin raossa tai sitten teen joustavasti montaa asiaa yhtäaikaa. Ja onhan Elmokin kasvanut, eikä vaadi jatkuvasti kantamista pitkin huushollia.

Ystäväni Heli totesi syksyllä osuvasti, että vauva-aika on ihanuudessaan kamalaa ja kamaluudessaan ihanaa. Allekirjoitan tuon täysin! Toisaalta toivon, että aika kulkisi nopeasti, että asiat taas helpottuisivat. Toisaalta toivon, että aika pysähtyisi tähän, eikä Elmo ikinä kasvaisi isoksi, saati sitten aikuiseksi.


Toinen iso ongelma minulle on ollut elämän "epämääräistyminen". En enää tiedä, mitä seuraavaksi on tulossa. Elmon elämän sykkeeseen tottuminen on ollut minulle iso loikka tuntemattomaan. Olisi esimerkiksi ihanaa tietää, että Elmo tosiaan nukkuu seuraavat kaksi tuntia. Minua ahdistaa se, etten voi suunnitella Elmon unien ajaksi mitään. Epämääräiseen elämään tottuminen ei käy minulta kädenkäänteessä ja ahdistun epäjärjestyksestä varmaan koko elinikäni. Toivottavasti kuitenkin opin hyväksymään sen, etten aina tiedä, mitä seuraavan tunnin aikana tapahtuu. Lähimmät ihmiset varmaankin naureskelevat, kun tätä lukevat. He kun tietävät oikein hyvin, että minun yleensä pitää tietää juhannuksena, mitä jouluna tapahtuu… ;-)

Olen välillä ajanut itseni ihan piippuun Elmon syöttämisessä. Olin härkäpäisesti päättänyt, että Elmo saa pelkkää maitoa puolivuotiaaksi ja olin pettynyt itseeni, kun aloin syöttää pojalle kiinteitä ruokia viiden kuukauden iässä. En jaksanutkaan kantaa poikaa rinnalla 24 tuntia vuorokaudessa… Ikään kuin lapsen ruokinta olisi joku hemmetin suoritus! Nyt kun Elmo syö jo muutakin kuin maitoa, alkaa homma helpottaa minun osaltani. Mutta, mutta… Toissailtana murehdin kauhuissani Vesalle, että mitäpä jo Elmo nyt nukkuukin (iltapuuron syötyään) koko yön. Vesa katsoi minua hieman kummastuneena ja kysyi: "Eikö me sitä juuri toivota?". Ehkä pelkään muutosta ja suren Elmon kasvamista isoksi. Minun ihana pieni vauvani syö jo puuroa! Eikä olekaan enää riippuvainen pelkästään äidistään eli minusta…


Nykypäivän äidit ovat aikamoisessa aallokossa lastenhoidossa ja -ruokinnassa. Olen keskustellut useiden ystävien kanssa samasta aiheesta: Mitä syöttää vauvalle ja mistä lähtien? Nykyään Suomessa suositellaan täysimetystä 4-6 kuukauden ikään ja osittaisimetystä aina vuoden ikään asti. Asia ei ole ollenkaan näin yksinkertainen. Lapset ovat kertakaikkiaan erilaisia ja niin ovat myös äidit. Toinen vauva vetelee innoissaan soseita jo kolmen kuukauden iässä (ilman mitään traumoja), toinen taas ei millään, vaikka ikää olisi yli puoli vuotta. Äitien uupumista saatetaan arvostella rankasti, vaikkei itsellä olisi ollenkaan kokemusta lastenhoidosta, saati sitten ns. vaativasta vauvasta. Olenkin tullut pikku hiljaa siihen tulokseen, että muita arvostelevat ihmiset haluavat todellisuudessa vain pönkittää omien valintojen oikeutta. Eihän kukaan vanhemmista halua omalle lapselleen mitään pahaa, vain parasta. On se äitiys vaan niin vaikea asia ymmärrettäväksi.

Juttelin eilen Vesan tädin (asuu Belgiassa) kanssa suomalaisista tavoista ja imetysopeista. Belgiassa suositellaan vauvojen imettämistä kolmen kuukauden ikään asti, pitäähän tuoreen äidinkin suoritua samassa ajassa työkuntoon. Samainen täti korosti vielä äitien hyvinvointia: Mitä virkeämpi äiti, sitä tyytyväisemmät tenavat. Minä sain kuulla suorastaan ryöpyn (ei millään pahalla tavalla) siitä, etten ihan aina saa asettaa vauvan etua itseni edelle. Vauvan hyvinvointi kun voidaan kuulemma taata muutenkin, kun repimällä sitä äidin seälkänahasta. No, oli miten oli, en edelleenkään osaa ottaa ruokintasuosituksiin mitään kantaa. Alan vain olla yhä vakuuttuneempi siitä, ettei mitään hillittömiä "sääntöjä" pitäisi olla edes olemassa.


Näissä aatoksissa siis aloitan vuotta 2006… Ai niin, siitä uudenvuodenaatosta piti vielä kertoa jotakin. Juha ja Marjut olivat meillä koko illan. Vietimme rauhallista ja leppoista aattoa saunoen, syöden ja Tuttu juttu -peliä pelaillen. Myönnän ihan avoimesti, että alamme pikku hiljaa kuulostaa jo tylsiltä. Mutta onneksi paljon parjattu Tuttu juttu -peli oli mainettaan ansiokkaampi ajanviete. Peli paljasti uusia asioita vielä kymmenen yhteisen vuoden jälkeenkin. Vesa esimerkiksi luulee, että minun mielestäni velttous ei ole hyvä luonteenpiirre avioliitossa (erotiikka-kysymys…). Juha ja Marjut miettivät varmaan vieläkin, voisiko Jennifer Aniston kuitenkin olla hyvä vaihtoehto…!  Illalla tutkimme myös ensi kesän alustavaa peliohjelmaa ja suunnittelimme yhdistettyä peli- ja lomamatkaa, kohteena tietysti Kouvola ja Rautakorpi. Vapise KPL…


ps. Minun uudenvuodenlupaukseni on se, että lopetan tämän blogin kirjoittamisen, jos kadonneista ystävistäni ei pikku hiljaa ala kuulumaan aiempaa useammin. Tämän blogin tarkoituksena on jakaa kaikille tietoa tasapuolisesti, mutta yhtäkkiä olenkin itse jäänyt kokonaan uutispimentoon…!