Arkikiireet tosiaan haittaavat harrastuksia. Jos tätä bloggaamista nyt harrastukseksi voi  kutsua...  Päivät kuitenkin viuhahtavat niin vauhdilla ja täyttyvät ties mistä kotiaskareesta, etten ole ehtinyt kirjoitella kuulumisia. No, toisaalta kaikki pienetkin vapaahetket olen pyhittänyt laiskottelulle ja löhöilylle. Suosittelen myös muille!

Viime viikon tiistaina käväisin jälleen neuvolassa ja lääkärillä. Pieniä jaksamishuolia on ollut ja huilasin viikon verran töistäkin, kun supistuksia alkoi ilmaantua turhan tiheään. Tiistaina lääkäri totesi, että kaikki on nyt kunnossa, kunhan vain jaksan sinnitellä istumisesta aiheutuvien kipujen kanssa. Kyllähän sitä jaksaa vaikka mintä, mutta pinna siitä vaan kiristyy. Onneksi tällä hetkellä kymmenen tunnin istuminen per päivä sujuu vielä jotenkin hammasta purren.

Neuvolasta lähdettyäni hyppäsin pyörän selkään ja nappasin kotimatkalla Elmon tarhasta. Muutama sata metriä ennen kotikulmia ryhmittäydyin kääntymään autotieltä vasemmalla olevalle pyöräteillä. Ajattelin ryhmittäytyä ajoissa, jotta en joutuisi risteyksessä törmäyskurssille takaa tulevan auton kanssa. Samalla hetkellä omakotitalon pihasta peruutti auto tielle aikamoista vauhtia. En ehtinyt nähdä autoa ollenkaan ennen kuin se olikin jo pyörän edessä. Näköesteenä oli tiheä pensasaita. Täysjarrutuksesta huolimatta törmäsin auton takarenkaaseen ja itse tömähdin vatsa edellä vasten ohjaustankoa. Pyörän sain kuin sainkin pidetyksi pystyssä, ettei Elmolle sattunut kummempaa.  Onni onnettomuudessa, Vesa oli käyttänyt pyöräni huollossa viime viikolla ja pyörään oli vaihdettu uudet jarrupalat.

Autokuski säikähti tietysti kovasti, varsinkin kun ymmärsi, että pyörän päällä olikin oikeastaan kolme henkeä. Minä sen sijaan purskahdin hillittömään itkuun. Nikottelin autokuskille, että kaikki on ok ja suuntasin kotiin. Vasta kotipihassa oikeastaan tajusin, mitä tapahtui. Laskin Elmon leikkimään ja istuin itse talon rappusille itkemään. Yritin vähän töniä vatsassa olevaa vauvaa varmistuakseni, että siellä edelleen on elämää. Vatsa tuntui ilkeän pinkeältä ja kireältä.

Odottelin parisen tuntia supistelujen loppua ja kun mitään muutosta ei tapahtunut, vakuutuin siitä, että oli tarpeen käydä vielä sairaalassa tsekkaamassa tilanne. Sairaalassa sain hädin tuskin kerrottua, mitä oli tapahtunut, kun itkukohtaus yllätti taas. Pääsin saman tien äitiyspolilla tutkimuksiin, joissa onneksi todettiin, että vauva oli ihan hyvässä kunnossa. Lääkäri määräsi varmuudeksi minut parin päivän sairaslomalle, sillä istukan irtoaminen ei välttämättä näy heti, vaan parin vuorokauden sisällä. Toisaalta lepo teki hyvää myös muuten, sillä vatsa oli vielä seuraavana päivänäkin kireä. Tässä tapauksessa supistelut johtuivat ilmeisesti enemmän minun järkytyksestäni kuin vatsaan kohdistuneesta iskusta.

Kaikkein kamalinta on ajatella, mitä olisi voinut tapahtua. Kuljetin pyörällä kalleinta mahdollista kuormaa. Itse päätin hypätä pyörän selkään heti parin päivän päästä. Varovaisemmaksi törmäys ainakin minut opetti. Elmokin on kelaillut asiaa muutaman kerran kotona ja vähän enemmän tarhassa. "Auto töömäsi meihin, ajoi kovaa", Elmo oli huomautellut useampaan otteeseen. 

Olen itse mielestäni hyvä pyöräilijä, enkä ole koskaan ennen joutunut minkäänlaiseen kolariin tai onnettomuuteen. Nyt tajusin, ettei liikenteessä voi aina itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Täytyy vaan toivoa, että kaikilla läheisillä on aina suojelusenkeli matkassa, ihan niin kuin minulla ja Elmolla oli viime tiistai-iltapäivänä...