Arkikiireet tosiaan haittaavat harrastuksia. Jos tätä bloggaamista nyt
harrastukseksi voi kutsua... Päivät kuitenkin viuhahtavat
niin vauhdilla ja täyttyvät ties mistä kotiaskareesta, etten ole
ehtinyt kirjoitella kuulumisia. No, toisaalta kaikki pienetkin
vapaahetket olen pyhittänyt laiskottelulle ja löhöilylle. Suosittelen
myös muille!
Viime viikon tiistaina käväisin jälleen neuvolassa ja lääkärillä.
Pieniä jaksamishuolia on ollut ja huilasin viikon verran töistäkin, kun
supistuksia alkoi ilmaantua turhan tiheään. Tiistaina lääkäri totesi,
että kaikki on nyt kunnossa, kunhan vain jaksan sinnitellä istumisesta
aiheutuvien kipujen kanssa. Kyllähän sitä jaksaa vaikka mintä, mutta
pinna siitä vaan kiristyy. Onneksi tällä hetkellä kymmenen tunnin
istuminen per päivä sujuu vielä jotenkin hammasta purren.
Neuvolasta lähdettyäni hyppäsin pyörän selkään ja nappasin kotimatkalla
Elmon tarhasta. Muutama sata metriä ennen kotikulmia ryhmittäydyin
kääntymään autotieltä vasemmalla olevalle pyöräteillä. Ajattelin
ryhmittäytyä ajoissa, jotta en joutuisi risteyksessä törmäyskurssille
takaa tulevan auton kanssa. Samalla hetkellä omakotitalon pihasta
peruutti auto tielle aikamoista vauhtia. En ehtinyt nähdä autoa
ollenkaan ennen kuin se olikin jo pyörän edessä. Näköesteenä oli tiheä
pensasaita. Täysjarrutuksesta huolimatta törmäsin auton takarenkaaseen
ja itse tömähdin vatsa edellä vasten ohjaustankoa. Pyörän sain kuin
sainkin pidetyksi pystyssä, ettei Elmolle sattunut kummempaa.
Onni onnettomuudessa, Vesa oli käyttänyt pyöräni huollossa viime
viikolla ja pyörään oli vaihdettu uudet jarrupalat.
Autokuski säikähti tietysti kovasti, varsinkin kun ymmärsi, että pyörän
päällä olikin oikeastaan kolme henkeä. Minä sen sijaan purskahdin
hillittömään itkuun. Nikottelin autokuskille, että kaikki on ok ja
suuntasin kotiin. Vasta kotipihassa oikeastaan tajusin, mitä tapahtui.
Laskin Elmon leikkimään ja istuin itse talon rappusille itkemään.
Yritin vähän töniä vatsassa olevaa vauvaa varmistuakseni, että siellä
edelleen on elämää. Vatsa tuntui ilkeän pinkeältä ja kireältä.
Odottelin parisen tuntia supistelujen loppua ja kun mitään muutosta ei
tapahtunut, vakuutuin siitä, että oli tarpeen käydä vielä sairaalassa
tsekkaamassa tilanne. Sairaalassa sain hädin tuskin kerrottua, mitä oli
tapahtunut, kun itkukohtaus yllätti taas. Pääsin saman tien
äitiyspolilla tutkimuksiin, joissa onneksi todettiin, että vauva oli
ihan hyvässä kunnossa. Lääkäri määräsi varmuudeksi minut parin päivän
sairaslomalle, sillä istukan irtoaminen ei välttämättä näy heti, vaan
parin vuorokauden sisällä. Toisaalta lepo teki hyvää myös muuten, sillä
vatsa oli vielä seuraavana päivänäkin kireä. Tässä tapauksessa
supistelut johtuivat ilmeisesti enemmän minun järkytyksestäni kuin
vatsaan kohdistuneesta iskusta.
Kaikkein kamalinta on ajatella, mitä olisi voinut tapahtua. Kuljetin
pyörällä kalleinta mahdollista kuormaa. Itse päätin hypätä pyörän
selkään heti parin päivän päästä. Varovaisemmaksi törmäys ainakin minut
opetti. Elmokin on kelaillut asiaa muutaman kerran kotona ja vähän
enemmän tarhassa. "Auto töömäsi meihin, ajoi kovaa", Elmo oli
huomautellut useampaan otteeseen.
Olen itse mielestäni hyvä pyöräilijä, enkä ole koskaan ennen joutunut
minkäänlaiseen kolariin tai onnettomuuteen. Nyt tajusin, ettei
liikenteessä voi aina itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu. Täytyy vaan
toivoa, että kaikilla läheisillä on aina suojelusenkeli matkassa, ihan
niin kuin minulla ja Elmolla oli viime tiistai-iltapäivänä...
maanantai, 17. syyskuu 2007
Kommentit