Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut seuraavaa:

Ilona aloitti viime viikonloppuna ihan mahdottamat yöhulinat - TAAS! Olin tytön kanssa aikaisin sunnuntaiaamuna sairaalan päivystyksessä, kun epäilin taas korvatulehdusta. Edellisen yön paras unipätkä oli 21.00-23.00, ja sen jälkeen Ilonaa ei saatu nukkumaan ilman maitoa. Kantelimme Vesan kanssa Iltsua vuoron perään. Tulos oli aina sama: uni tuli sylissä, mutta sänkyyn laitettaessa tyttö kampesi itsensä itkien pystyyn. Neljään asti jaksoimme tuota rumbaa, sitten oli pakko avattava maitobaari... Sen jälkeen Ilona nukkui tissi suussa puolitoista tuntia.

Sairaalassa lääkäri totesi, että korvatulehdushan korvassa jäyti ja määräsi taas antibioottia. Päivällä Ilona oli normaali ilonen itsensä, mutta taas seuraavana yönä hulinat olivat taas pystyssä. Edes kipulääke ei auttanut millään tavalla.

Eilen soittelin yksityiselle lääkärille ja kyselin vinkkejä, lähinnä lääkitykseen. Lääkäri pyysi meitä vielä käymään. Vesa meni Ilonan kanssa tapaamaan tohtoria, minä menin kampaajalle ja Elmo sai nauttia Maija-mummin seurasta. Lääkäri totesi Ilonan molemmat korvat ihan terveiksi! Hampaita kuulemma puskee jo taaksekin, mutta se ei liene syy tuollaiseen yöhulinointiin. Niinpä lääkäri ja me kaikki yhteisesti tulimme siihen tulokseen, että meidän pieni neiti vaan hulinoi öisin. Päässä liikkuu kummia juttuja ja päivisin opitut uudet taidot vaivaavat mieltä unissa. Ilona on viikon aikana oppinut istumaan itse, kävelee tuen kanssa ja kiipeää jo rappuja! Viime yönä sama kaava toistui taas... Nyt Vesa otti ohjat käsiin ja rauhoitteli Iltsua pitkin yötä. No, enpä minäkään siinä unta saanut, mutta sainpahan ainakin levätä. Toisaalta hyvä, että tyttö on terve, mutta näin ei tilanteeseen ole tiedossa mitään helpotusta. On vaan jaksettava yö ja päivä kerrallaan. Iltaisin on varauduttava kamottavaan, unettomaan yöhön ja toivottava, että jossain vaiheessa saisimme kaikki unta edes kolmen tunnin pätkissä.

Tänä aamuna siirsin Ilonan sängyn omaan huoneeseen. Jospa tyttö nukahtaisi edes joihinkin itkuihin itsekseen. Kovempi parku kyllä kuuluu meidänkin huoneeseen. Ja tarpeen tullen Vesa tai minä voimme mennä nukkumaan pomppulinnaan (heh heh). Toisen meistä on kyllä ihan pakko pikku hiljaa saada unta. Minulla ainakin jo muisti pätkii, enkä pysty rentoutumaan, vaikka olisikin tilaisuus levätä. Vesa taas ajelee töihin rättiväsyneenä ja minua pelottaa, että mies nukahtaa rattiin. Onneksi läheltä löytyy myös apua. Elmo on päässyt nyt kahtena päivänä peräkkäin naapureiden kyydissä kerhoon ja takaisin kotiin. Se on iso apu, kun toinen vaihtoehto on se, että minä kävelen edes takaisin viemään ja hakemaan Elmoa Ilonan nukkuessa. Näin minun lepoaikani tulee maksimoitua! Toisaalta on huono omatunto, kun naapurissakin on vauva ja muita pieniä lapsia. Toivottavasti minä voin sitten joskus myöhemmin auttaa jollain muulla tavalla.