Finlandia-hiihto on suksittu onnistuneesti läpi. Vesan ja minun – tismalleen sama – aika oli 5 tuntia 12 minuuttia. Ei ensi kuulemalta tunnu kummoiselta suoritukselta, mutta tosiasiassa tuossakin ajassa sai survoa viittäkymmentä kilometriä ihan tosissaan. Lähdimme molemmat matkaan ilman kummoisia tulostavoitteita. Ainut tavoite taisi olla se, että päästään ylipäätään maaliin. Tämä jo ihan siitä syystä, että molemmilla oli takana noin 50 hiihtokilometriä tämän talven lumilta. Sukset olivat mainiossa vireessä, luistoa oli loistavasti ja pitoa riitävästi. Ainut vamma, joka muistuttaa hiihdetystä matkasta on minun sääressäni ja sekin vamma (penikkatauti) on vanhoja peruja.

klo 6.00 Herätys ja aamupalat (puuroa ja mehua)

6.30 Lastenhoitajat Ile-ukki ja Tuula-mummi saapuvat meille

7.00 Lähtö Lahteen

7.15 Aamukahvit ja leivät autossa

7.45 Auto parkkiin Lahdessa, numerolaput ja muut kisakansliasta

8.15 Varusteet säilytykseen, puolituntia vessajonossa…

9.00 Sukset kourassa lähtökarsinaa kohti 

9.20 Järjestäytyminen lähtöön (750 muun kanssa).

9.30 Lähtö ryhmässä 4 (lähdöt kymmenen minuutin välein, yhteensä kuusi lähtöryhmää)

9.40 Kymmenen minuuttia noustu ensimmäistä ylämäkeä, kävelyvauhtia mennään ja kädet on jo hapoilla …!

Ensimmäinen kymmenen kilometriä meni kamalassa hiihtäjien läjässä. Kiireisimmät rynnivät ohi, vaikkeivät olisi mahtuneetkaan ja aiheuttivat kaaosta ylämäkien alkuun. Alamäissä taas aurattiin joukolla ja vain ihmeen kaupalla isoja joukkokaatumisia ei tullut. Joku vanha mies kiilasi minut metsikön puolelle. Koukkasin kivikon kautta ja muistoksi sain suksiin uudet urat…

Koko touhu tuntui tyhmältä ja toivoin koko ajan, että joukko hajaantuisi nopeasti. Edessä oleva matka tuntui älyttömän pitkältä. Vetovastuu oli minulla, Vesa peesasi.

Ensimmäinen juottola oli Messilässä. Ennen juottolaa kameramiehet näpsivät kuvia ja me linssiluteet tietysti väläytimme miehille kunnon hymyt. Kuuluttaja bongasi minut hiihtäjien massasta ja sain hiihtää mäen päälle kuuluttajan kannustamana. Join yhden mukillisen mehua. Olisi pitänyt juoda enemmän.

10 km, väliaika 1.07

Vesa otti vetovastuun, minä peesailin perässä. Kympistä viiteentoista teki minulle vaikeaa. Energiat olivat ilmeisesti vähissä ja ladun huono kunto alkoi ottaa aivoon. Onneksi tajusin energiaongelman ja naukkailin makeaa mehua omasta juomapullosta.

Toisellekin juottoasemalle (Hälvälä) sain sujutella kuuluttajan huomioimana. Vesa kuittaili, ettei tarvitsisi joka kerran hymyillä kuulutuskoppiin ihan noin leveästi… Nyt join mukillisen dexalia, nieleskelin (oksennus kurkussa) perään osan energiageelistä ja huuhtelin sen mehulla alas. Juotavan lisäksi söin banaania ja rusinoita. Vesa taisi heittää suuhunsa muutaman suolakurkun. Niitä minä en olisi kyennyt syömään missään vaiheessa.

20 km, väliaika 2.07

Energiataso koheni ja hiihto alkoi taas maistua. No, menoa tietysti helpotti se, että seuraava osuus oli pelkkää alamäkeä ja -myötälettä. Joukko alkoi pikku hiljaa hajaantua ja ladulla oli aiempaa paremmin tilaa. Matkalla oli myös pitkä pätkä tasaista, jossa pääsimme hiihtämään rinnakkain vauhdikkaasti vuorotahtia. Tasaisen osuuden jälkeen alkoi hivuttava ylämyötäle, jota olin vähän etukäteen pelännyt. Se osoittautui kuitenkin helposti hiihdettäväksi ja sujuttelimme reippaasti kohti seuraavaa juottopistettä ladun varrelle kerääntyneiden kannustajien saattelemana. Minusta oli kiva heittää läppää ladun varrella oleville ihmisille ja sainkin monesti hauskoja kommentteja vastukseksi. Hauskaa.

Juottopisteellä (Orinkarkaus) oli selvästi vähemmän ruuhkaa kuin aiemmin. Join pari mukillista dexalia, söin rusinoita ja vähän banaania. Lisäksi söin toisen dexalgeelin, joka hujahti yllättäen edellistä helpommin alas, viimeistä tippaa myöten.  Jatkoimme nopeasti matkaa, ettemme olisi jämähtäneet.

Puolimatkasta jäi mieleeni eräs sovinistimies, joka kertoi kovaan ääneen mielipiteitään naisista. Kipusin pitkään haarakäyntinousua miehen rinnalla ja purin hammasta, mutta onneksi maltoin pitää suuni kiinni ja sauvat omalla puolella.

Pian saimme peräämme pitkän letkan hiihtäjiä, joille meidän vauhti tuntui sopivalta. Vesa veti porukkaa ja minä seurailin suksenkantoja. Ladut alkoivat olla puuroa. Olin väsynyt, varpaissa hiersi, sääreen sattui, minua otti päähän ja aloin olla kireänä. Onneksi Vesa osaa lukea minua joskus paremmin kuin minä itse, eikä hermostunut tuittupää-vaimoonsa. Yritin – ihan oikeasti – itsekin rauhoittua, sillä matkanteko ei valittamalla helpotu – päinvastoin!

30 km, väliaika 3.11

Juoma-asemalla (Työtjärvi) joimme muutaman mukillisen nestettä (dexalia ja mustikkamehua) ja minä nappasin lisäksi yhden keksin. Naureskelin huoltohenkilöille, että hiihtokilometrit tulee tällä reissulla tuplattua. Tyypit puistelivat päätään ja totesivat, että kaikki jotka Finlandia-hiihdon selvittävät, ovat kovia tyyppejä. Aloin pikku hiljaa itsekin uskoa niin.

Jatkoimme matkaa kahdestaan ja hiihto tuntui taas hyvältä. Sääri vaivasi vähän, mutta en antanut sen hallita ajatuksia. Minä olin vetovastuussa, Vesa tuli perässä. Kameramiehet olivat taas kameroineen ladunvarressa ja Vesa kehotti minua hymyilemään kameralle. Totesin, etten jaksa enää. Onneksi olimme seuraavalla juottoasemalla (Heinsuo) tuossa tuokiossa. Join taas mukillisen dexalia ja toisen mustikkamehua.

40 km, väliaika 4.14

Neljänkympin ja neljänviiden välinen matka oli yhtä tuskaa. Yritin ajatella, että matkaa ei ole enää paljon jäljellä – Manskarilta Käyskille ja takaisin. Vesa veti ja minä peesasin. En saanut rytmitettyä hiihtoa mitenkään; Hiihdin joko Vesan kannoille tai jäin metrejä. Silmissä alkoi sumeta ja laitoin välillä alamäissä silmät kiinni. Vesankin oli todella vaikeaa säädellä vauhtia, kun minusta ei ottanut enää selvää. Kiukkukin alkoi taas nostaa päätään ja äyskin Vesalle yhtenään: ”Taas sä kiristät!”

Neuvoin Vesaa jatkamaan yksin paremmalla vauhdilla, minä tulisin perässä. Tässäkään vaiheessa keskeyttäminen ei käynyt edes mielessä. Olisin vaan jatkanut mateluvauhdilla. Vesa ei kuitenkaan minua jättänyt vaan ehdotti viisaasti, että minä ottaisin vetovuoron. Ja niinpä saimme taas vauhtia koneeseen. Tämä onkin sitten ihan kummallinen juttu, en nimittäin ole koskaan ollut hyvä perässähiihtäjä. Hiihdän paljon mieluummin itse kärjessä ja pidän vauhtia. Niinpä nytkin lopen uupuneena pystyin nostamaan vauhtia ja aloimme napsia edellä meneviä hiihtäjiä kiinni.

Viimeisellä juomapisteellä (Tapanila) otin mustikkamehua ja - erään naiskanssahiihtäjän kehoituksesta – myös mukillisen olutta. Se kuulemma piristää loppumatkalla. Oli sitten syynä olut tai mikä muu tahansa, hiihdimme Salpausselän maisemissa loppumatkan reippaasti. Viimeisen alamäen päätin rykäistä ilman turhia aurailuja ja näyttää Vesalle laskemisen mallia. Ohitimme viimeisessä pitkässä ja vauhdikkaassa laskussa varmaan 20 muuta hiihtäjää… Ja tuli se Vesakin sieltä perästä ihan yhtä vauhdikkaasti.

Sujautimme jalat yhtä aikaa maaliin ja meiltä hyvän peesin saanut mies huikkasi Vesalle kiitokset. Hei, we did it!

50 km, loppuaika 5.12

Keräsimme nopeasti varusteet, kävimme kisaruokalassa, vaihdoimme ”Norjan meinigillä” kuivat paidat päälle ja hurautimme kohti kotia. Kotona saunoimme, söimme, kaaduimme rättiväsyneinä nukkumaan ja nukuimme 12 tuntia yhteen putkeen (lapset olivat yöhoidossa).

To be continnued… at 2010…