Joulu on jo parin päivän päästä, enkä millään osaa tuota uskoa. Tänä vuonna joulunodotus kääntyi nimittäin leikkauksen odotukseksi, kun teloin jalkani marraskuun puolivälissä aika harmittomassa tilanteessa salibändy-turnauksessa. Sain diagnoosin aika nopeasti magneettikuvasta, jossa kävi ilmi, että polven eturistiside oli katkennut, nivelkierukka haljennut edestä ja revnnyt takaa, sivuside revennyt ja olipa takareidessäkin joku vähäpätöisempi lihasvamma. Vammoista huolimatta onnistuin kävelemään polvella joten kuten, mutta juoksemisesta tai mistään muustakaan liikunnasta ei ollut puhettakaan... Niinpä pääsin leikkauspöydälle pulitoista viikkoa sitten. Suurin projekti oli eturistisiteen rakentelu uudelleen. Jänne otetiin omasta takareidestäni ja se ruuvattiin kiinni luihin. Leikkauksen jälkeen pari päivää sujui kuin leikiten ja kuvittelin jo, että homma on tässä. Tosiasiassa leikkauksen jälkeinen turvotus oli tuoloin vasta alkamassa.... Nyt pohje on sinisenmustankirjava ja pohjalihas kramppaa aina kun sitä vie alas. Toivottavasti turvotus ja siitä johtuva kipu alkaa kohta helpottaa.

Olen siis maannut viimeiset puolitoista viikkoa sohvalla aika avuttomassa tilassa. On ollut aikaa ajatella. Facebook ja muut nettielämän apuvälineet helpottavat päivittäistä yhteydenpitoa, mutta ovat saaneet ainakin minut hetkeksi unohtamaan, mikä oikeasti on tärkeää. Mikään statuspäivitys facebookissa ei korvaa näkemistä kasvokkain. Ja hei, älkää vaan ymmärtäkö väärin; olen mielissäni myös niistä kaikista kannustavista kommenteista, jotka olen fb:n kautta saanut!  Mutta onhan oikealla halauksella ja *halauksella* iso ero. Mutta silloin kun ei voi oikeasti halata on tietysti parempi lähettää *halaus*, kun olla tekemättä mitään. No, kaikeksi onneksi olen saanut kasapäin myös oikeita halauksia. Ympärilläni on niin paljon läheisiä ja ymmärtäviä ihmisiä, että puhelin pirisee monta kertaa päivässä ja osa vieraileekin lähes päivittäin. Lastenhoitoapu on tällä hetkellä se kaikkein akuutein apu. Vesan vanhemmat ja minun äitini ovat ottaneet ison vastuun lasten kuljettamisessa ja hoitamisessa. Ja eilen samainen porukka kävi tekemässä jopa joulusiivouksen!

Viime viikolla "Roope to the rescue" -partio marssi asemalta asti lähes 20 asteen pakkasessa viihdyttämään minua. Kun Roope oli saanut itsensä sulatetuksi, hän tyhjensi selkärepustaan pöydälle nipun leffoja (vain sellaisia, joita kuvitteli minun katsovan), irtokarkkiSÄKIN, pussin raffeleita ja joulukukan. Siinä me sitten katsoimme "St. Elmo's fire" -leffaa kaikessa hiljaisuudessa lopun iltapäivää.

Opintoja en ole vielä saanut edistettyä. Olin kuvitellut, että sohvalla olisi hyvää aikaa kirjoittaa, mutta valitettavasti en ole sitä jaksanut vielä tehdä. Eikä asentokaan ole kovin ergonominen. Kun saan jalan himpun verran paremmaksi, niin sitten....