Perheen sairausrintamalla on ollut vauhdikasta edellisen kirjoituksen jälkeen. Ensin Vesa sai korvatulehduksen flunssan jälkitautina, sen jälkeen sama kaava toistui Elmolla ja viimeisenä jonotin antibioottia Ilonan kanssa sairaalan päivystyksessä. Siellä nuori ja nätti (hei siis jotain 20 vee...) lääkäripoika tutki Iltsun ja totesi, että tyttö on täysin terve. SAin vielä evästystä lekurilta, että päivystykseen on sitten jatkossa turha tulla hakemaan antibioottia, sitä kuulemma määrätään vain tapauksissa, joissa kuulo alkaa lapselta olla vaarassa. No, en saanut tästä sarvia enkä hampaita, vaan totesin, että olen oikein mielelläni väärässä lasten taudeista, jos niitä ei oikeasti ole.

Seuraavana päivänä Ilonalle nousi kuume ja tytön olo sen kuin paheni. Seuraavana aamuna saimme ajan yksityiseltä lääkäriltä, joka totesi, että tilanne on päässyt todella pahaksi. Ilonalla oli paha keuhkoputkentulehdus ja lisäksi märkäinen korvatulehdus. Korvatulehdus oli ilmeisesti muhinut korvassa jo jonkin aikaa. Luotettava lastenlääkärimme oli sitä mieltä, että nuoret lääkärinalut eivät oikeasti tunnista pahaa korvatulehdusta. Kun koulussa opetetaan, että korvatulehdus on punainen, näyttää valkoinen märkivä korva aivan terveeltä... Ilona sai kovat lääkkeet ja onneksi niiden avulla toipui, mutta siihen kuluikin sitten koko viikko. Olin asiasta niin raivoissani, etten ole vielä kyennyt edes kirjoittamaan sairaalaan palautetta. Odotan, kun saan käynnistä laskun...

Kun korvatulehduskierros saatiin ohi, iski perheeseen norovirus. Viime viikolla oksentamisen aloitti Elmo, seuraavaksi jatkoivat Ilona ja minä. Vesa on toistaiseksi onnistunut tämän taudin välttämään. Oksukierros on kamalan rasittavaa ja univelkaa syntyy, kun ensin valvoo sairaiden lasten kanssa ja lopuksi sairastaa itse. Ja toipumiseen menee aikuisilla tuplasti kauemmin kuin lapsilla. Minä en ole kyennyt syömään kunnolla koko viikonloppuna.